Levottomat

Käytiin viime viikolla tytsyjen kanssa terassilla. Kuopion tori, vaikka kuopalla mutta mieluummin ilman. <3

Vaikka en olekaan vielä virallisesti heittänyt toivoani kouluun pääsemisestä, olen alkanut jo henkisesti valmistautua toiseen välivuoteen. En tiedä kuinka mukavaa se sitten on, mutta ehkä etsiydyn töihin, avoimeen yliopistoon ja harrastajateatteriin. Ja yritän olla karkaamatta ulkomaille tällä kertaa. :D Mutta ei sitä tiedä.....

Ääääh, tästä piti tulla toinen yhtä pitkä ja polveileva elämäni kuvaus kuin edellisestäkin postauksesta, mutta minua alkaa kyllästyttää siitä kirjoittaminen, eikä valittamista ole varmaan hauska kuunnellakaan. Tiivistettynä kuitenkin: tulevaisuus on jälleen kerran tyhmästi avoinna, varmoilta tuntuneet uravalinnat ovat alkaneet mietityttää uudella tavalla ja vielä epävarmemmat nostaa päätään. Aalto-yliopiston hylkäyskirje alkoi masentaa oikein kunnolla kun kävin katsomassa nettisivuilta hakijatilastot: viime vuonna hakijoita oli yli 50, pääsykokeisiin pääsi 9 ja minä olin yksi heistä. Tänä vuonna hakijoita oli 40, jatkoon otettiin 14 (= pääsemisprosentti oli viimevuotista parempi) ja minua ei hyväksytty kokeisiin. Mikä niissä ennakkotehtävissä nyt meni niin pieleen? Tällä kertaa minä panostinkin niihin ihan  kunnolla, esimerkiksi valokuvaustehtävä oli mielestäni paljon paremmin toteutettu kuin vuosi sitten. Äääääh eihän sitä auta miettiä, valitusoikeutta ei ole ja palautetta tehtävistä ei anneta. Pää pystyyn ja silleen

Nyt minä yritän piristyä ja oppia elämään hetkessä tai jotain sinne päin (tällä hetkellä olen ka-ma-lan pahalla tuulella koko ajan, ärsyttävää). Tähän auttavat ehdottomasti aurinkoinen päivä, puutarhatyöt ja yhden yön reissu (siis autonpesureissu) mökille!

Ps. Kaipaisikohan tämä blogi jo uutta ulkoasua?

Dream on, dissapointments are not supposed to stop you

Hei taas pitkästä aikaa! :) Olen viihtynyt Suomessa nyt reilut puolitoista viikkoa, kotikotonakin jo yli viikon. Kahdet pääsykokeet rämmitty läpi, ja tänään päätin tehdä radikaalin ratkaisun ja olla menemättä kolmansiin. En olisi ehtinyt lukea puoliakaan ensimmäisestä kirjasta (kyllä, niitä on siis kaksi!) ja kokeeseen on viisi päivää aikaa. Sen lisäksi junamatka Turkuun ja takaisin maksaa noin 130 euroa. Se menisi siis ihan hukkaan, ja suoraan sanoen olen tällä hetkellä aika peeaa. Kahdeksankympin puhelinlasku + 33 euroa matkavakuutuksen ylläpitoon + pakko ostaa autoon uusi akku että saan sen käynnistymään + 2 kuukautta aikaa kerätä rahaa Aasian matkaan = ei yhtään hyvä tilanne. Rahattomuus siis tällä hetkellä hieman ahdistaa as you can see. Mutta ei hätiä ei mitiä, minä sain nimittäin kesäksi töitä! En tiedä kuinka loistokasta se on, pääsin nimittäin puhelinmyyjäksi erääseen nimeltämainitsemattomaan matkapuhelinfirmaan. :D Mutta eikös kaikkea pidä kokeilla ainakin kerran? Otan kokemuksen kannalta.

Au pairiuteni loppumisesta olen toipunut yllättävän hyvin. Lapsia on toki hieman ikävä, ja sitä elämän säännöllisyyttä. Ja sitä tunnetta että "v**** mä oikeasti asun Keski-Euroopassa". Ja vähän käsittelemättä on vielä myös mun pettymys Ranskaan, tai pikemminkin ehkä ranskalaisiin. Mun on pakko lähteä sinne joskus uudestaan ja antaa sille maalle ja sen ihmisille tilaisuus todistaa, että kaikki siellä eivät ole ylpeitä ja koppavia, kielitaidottomia tai itserakkaita. Tiedättehän, siinä maassa oli paljon hyvääkin, mutta kun on ensin kasvattanut haaveita jostain paikasta tyyliin "aaaaah romanttinen Ranska!" ja sitten pettynyt siellä elävien ihmisten asenteeseen sua kohtaan ja sen jälkeen vielä tulee potkituksi pois koko maasta ja paikasta, jota on alkanut kutsua kodiksi, niin se pettymys koskee kaikkea sitä, mihin siellä on ollut kosketuksissa. Vaikka ei se ollut koko Ranska joka mut heitti pihalle, tietenkään, vaan ihan yksi yksittäinen perhe. Kuka nappasi idean?

Sitten oli tämä kotiinpaluu, pääsykokeet ja kaikki. Journalistiikan pääsykokeet menivät ihan hyvin, mutta siellä oli ihan helevetisti sitä porukkaa. Kun kokeen jälkeen uskalsin katsoa hakijatilastoja, niin tänä vuonna hakemuksen on kirjannut 1099 ihmistä. Vaikka puoletkaan ihmisistä eivät olisi tulleet paikalle (mikä on erittäin epätodennäköistä), on sisäänpääsyprosentti siltikin kamalan huono. Ne nimittäin ottavat muistaakseni vain 53 uutta opiskelijaa. Sinne yhteiskuntatieteisiin olisi varmasti paljon helpompi päästä, mutta ei millään pahalla pohjoiskarjalalaisia lukijoitani kohtaan, minä en tahdo Joensuuhun. Se on pienempi paikka kuin missä nykyisin elän, ja minä yritän pyrkiä eteenpäin. Enkä minä edes tiedä, miten se koe meni. Hyvin kai? Mutta niin meni varmaan aika monella muullakin. En todellakaan tiedä, tällä hetkellä kaikki on vähän sekavaa. Uskaltaisin kuitenkin jo veikata, että en ole ensikään vuonna koulussa. Ai niin, sekä Aalto-yliopisto että Lahden muotoiluinstituutio kieltäytyivät kelpuuttamasta minua pääsykokeisiinsa. Minusta ei siis tule ainakaan tällä kertaa valokuvaajaa tai dokumenttiohjaajaa.

Tulipas tästä nyt jotenkin tällainen tajunnanvirtainen ja valitussävyinen postaus. Mutta koittakaa kestää vielä yhden kappaleen ajan. Olen pyöritellyt näitä ajatuksia päässäni nyt muutaman päivän ja yrittänyt purkaa niitä ystävilleni ja äidillenikin, mutta ehkä ne ovat nyt niin hallitsevia että ne ansaitsevat kunnon postauksen. Huh, nyt jatkuu:

Viimeisen viikon aikana mun pieni hupsu pää on täyttynyt erilaisista Haaveista ja Unelmista. Tai ehkä se ei olekaan minun oma pääni, välillä tuntuu siltä kuin tuohon toiselle hartialle olisi kasvanut toinen, näkymätön ja hyvin kovaääninen, 16- vuotias hupsunpuoleinen pää. Se ei halua opiskella, ainakaan mitään tylsää, eikä päätyä aikuisena virastoon. Se ei halua myöskään työskennellä puhelinmyyjänä, sen mielestä siiderin kittaaminen puistossa ja rantsulla on paljon hauskempaa kesätekemistä. Se haluaa myös kaukoihastua, etenkin julkkiksiin ja niihin jätkiin, joihin olin oikeasti ihastunut silloin joskus. Myös teiniuhmaa se yrittää istuttaa minuun, kotikotiin muuttaminen vaikka vain täksi kesäksi on yhtäkkiä alkanut tuntua aivan kamalan tylsältä. Ihan kuin jotenkin peruuttaisi elämässään taaksepäin. Ja sitten niistä Haaveista ja Unelmista: se haluaa näyttelijäksi. Ja se muistuttaa minua kovin niistä ajoista, kun minäkin halusin näyttelijäksi. Ja kun opettajat ja äiti halusivat, että minä haluan näyttelijäksi. Joten nyt minulla on kamala ikävä näyttelemistä, ja tämä Hupsu Ajatus siitä, että sitä voisi tehdä vaikka ammatikseen. Kakkospääni haluaa Hollywoodiin! Mutta vaikka tämä ihan oikea pääni on täyttänyt 20 vasta neljä kuukautta sitten, se on jo alkanut kalkkeutua ja oppia vastustamaan tuollaisia hullutuksia. Sanoinko minä, että toimittajakoulutukseen on vaikea päästä? No entäs Teatterikorkeakouluun sitten?

(Anteeksi, valehtelin, pakko kirjoittaa vielä yksi kappale.)

Ennenkaikkea tämä kakkospää on alkanut kuiskia korvaani, että minä olen ihan tavallinen, ihan samanlainen kuin kaikki muutkin, en yhtään erityinen. Ja että jos se koulupaikka ei irtoa tänä vuonna, niin ei se tule irtoamaan ikinä. Ja jos tulee, niin se on ihan väärä ala enkä minä siellä viihdy kuitenkaan. Pitäisi olla taiteellisempi, nostaa kriteerejä, tavoitella tähteyttä. Tai sitten ihan vaan luovuttaa, tyytyä vähempään ja ryhtyä vaikka lentokenttävirkailijaksi (mikä voisi olla muuten ihan siisti väliaikaistyö!). Ohhh my head is a mess. Okei, tämä pitkä valitusvirsi oli nyt tässä!

Onko teillä unelmia, hupsuja tai ihan järkeäviä?

kuvat heartit.com

Kicked

Noniin anteeksianteeksi jälleen tätä kirjoittamattomuutta (lupasin olla pyytelemättä anteeksi mutta pyytelenpähän nyt kuiteskin), oli nimittäin tarkoitus kuvailla shoppailuviikonlopun ostoksia ja kertoilla synttäriviikonlopusta ja au pair -fiiliksistä mutta mutta tässähän kävi nyt näin että...



... minä sain potkut. (Ihan tälleen mielenkiinnosta kyselen että mistäs edelliseen postaukseen kommentoinut anonyymi sen jo kerkesi kuulla? :D) En ala vielä tarkemmin erottelemaan tässä syitä, kunnon fiilispostaus on tulossa kunhan saan asiani järjestettyä kuntoon ja tiedän että mitä aion tehdä loppukevään. Sen verran voin nyt kuitenkin sanoa, että päätös oli täysin perheen, ei liittynyt mitenkään työni laatuun ja tuli minulle ihan täysin puskista. Minulla ja hostäidillä on ollut jonkin verran erimielisyyksiä toimintatavoista sun muista, mutta minun mielestä kaikki oli aina hyvin puhuttu ja selvitetty ja ok ja viihdyin täällä, mutta näinpä joudun sitten lähtemään noin puolitoista kuukautta etuajassa. Fiiliksistä päällimmäisenä suru ja pettymys, ja myös pieni vihaisuus. Koska itse en olisi halunnut lähteä, nyt täytyy jättää pojat ja Strasbourg ja suunnitelmat ja kaverit ihan yllättäen. Matkustan tasan viikon päästä Suomeen "minilomalle" ja miettimään että miten pääsisin takaisin. Pari perhettä on ollut jo kiinnostuneena yhteydessä "testiaupparista", ja yksi kirjakauppakin olisi osa-aikaista työntekijää vailla, joten kyllä minä tänne vielä niiksi muutamaksi viikoksi palaan. :) Suomalainen sisu, periksi ei anneta!

Mutta tämä oli nyt tämmöinen pikaraportti, kerron jo ihan senkin takia, että ymmärrätte, miksei blogiin ole ilmestynyt/ilmesty sisältöä nyt ihan hetkeen. Mutta koska elämällä on taipumusta jatkua kaikenlaisissa tilanteissa, niin minä kipitän nyt pakkaamaan kapsäkkiäni, sillä huomisaamuna suuntaan rakkaimman Wilman luo MILANOON ! Viikonloppuloma Italiassa on kieltämättä ihan hyvä piristys ja päätös tämän elämäntilanteen loppumiselle. Palailen luultavasti Suomessa, adios!

Kukat, kuinka niistä voisi olla tykkäämättä?

Sovitaanko niin, että minä lakkaan lupailemasta tulevien päivitysten ajankohtia, niin että teidän ei tarvitse niitä aina odottaa ja sitten pettyä kun niitä ei tulekaan? Mä tiedän kyllä olevani epätasainen bloggaaja, välillä sitä tekstiä tulee viitenä päivänä viikossa ja välillä seuraavaa päivitystä saakin sitten odottaa sen viikon. Välillä siitä tulee hirveän syyllinen olo, mutta etenkin tällä viikolla on tuntunut siltä, että miksi minä olisin tilivelvollinen kellekään tässä asiassa? Omaksi iloksenihan minä tätä kirjoitan, ja jakaakseni elämääni ja saadakseni palautetta. Nuo kolme ovat varmaan ne pääsyyt, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen. Mikään niistä ei minusta vaadi kaverikseen tappotasaista "joka toinen päivä on kirjoitettava prkl" -tahtia. Joten tästä lähtien ajattelin olla ottamatta stressiä kirjoitusten väliin jäävästä ajasta, ja julkaista kamaa ihan silloin kun siltä itsestään tuntuu. Sounds like a plan, huh? :)

No, tämmöisen alkumonologin jälkeen voisin vaikka oikeastikin esitellä sen mitä lupasin: Äidin Hurjan Syntymäpäiväyllätyksen. Minun facebookkaverini itse asiassa jo tietävätkin, mitä sieltä oikein tuli.

 

Meidän äiti sai siis päähänsä lähettää minulle kukkakimpun. Tänne Mutzigiin. Tarkalleen ottaen noin 2700 kilometrin päähän (autotietä, google maps on ystäväni) meiltä suomikotoa. Tämä siis tapahtui jotenkin epämääräisesti niin, että äiti marssi kukkakauppaan ja ilmoitti haluaansa lähettää kukkia Ranskaan. Tästä sitten kukkakauppias soitti jonnekin joka soitti kai jonnekin joka soitti jonnekin... tai jotain sinnepäin. Tulos oli kuitenkin sen, että syntymäpäiväni iltana läheisen kaupungin kukkalähetti kärräsi minulle tällaisen kimpun. :D

 

 

 Ja kortti saapui seuraavana päivänä pikakirjeenä postista. Kiitos hurjasti äiti. <3

Tällä hetkellä kimppuraasu alkaa jo hieman retkottaa tuossa minun pöydälläni. Olen minä sinne ravinnepussukan heittänyt ja uutta imupintaa leikellyt sun muuta erittäin floristista, mutta eipä nuita leikkokukkia ole ikuisesti tarkoitettukaan kestämään. :) 

Tähän loppuun voisin laittaa pari kuvaa viime lauantain shoppailureissulta. Lähdettiin hostäidin kanssa muutamaksi tunniksi kiertelemään aleja Strasbourgiin ja perään perusostoksille Saksan puolelle (koska halpaa). Minulle tarttui mukaan montakin kivaa juttua, muun muassa yksi ihana paita jota olen henkkamaukassa katsellut n. 3 kuukautta, mutta suolaisehko kolmenkympin hinta on estänyt ostamasta. Nyt sen sai kympillä, aah tätä riemua ja löytämisen iloa. ;) Käytiin myös kääntymässä yhdessä aivan hullussa kaupassa halpahallissa, jossa oli ihan vinha tarjous: osta 4, maksa 1. Mutta siitä sitten myöhemmin, tässä pitkästä aikaa päivän asua! Samalla tulee itse asiassa kätevästi esiteltyä pidennykset, en ole tainnut näitä tämänkertaisia kunnolla täällä näyttääkään.

hame: Bershka (barcelona), paita: NafNaf, kengät: andré

Nnngghh kahden kuukauden kuntosalittomuus ja joulunjälkeinen ruokavalio alkaa vissiinkin näkyä, oi kun on taas pömppistä ja jenkkistä ja ennenkaikkea pullanaama. Tulis jo terveeksi niin pääsisi kunnolla treenaamaan!

Äänioikeutetun aivopesupuhe

Mä olen aina ollut kiinnostunut politiikasta, joten äänestäminen ja vastaava toiminta on mulle erittäin luonnollista. Puolueeseenkin olen itse asiassa liittynyt, heti viime eduskuntavaalien pettymyksen jälkeen minusta tuli virallisesti Vihreä. En todellakaan voisi kuvitella jättäväni äänestämättä, satuin sitten asumaan vaalien aikaan Suomessa tai jossakin ihan muualla. Onneksi minun kohdallani äänestämään lähteminen ei ole niin kauhean vaikeaa, lähin toimisto löytyy tutun 20 minuutin junamatkan päästä Strasbourgista. :) Minusta politiikka kuuluu yleissivistykseen, ja oikeus äänestää on niin loistava juttu, että se on lähes velvollisuus. En siis tarkoita, että jokaisen kansalaisen tulisi tunnustaa jotain väriä, keskustella presidenttiehdokkaista kahvipöydässä tai pyrkiä vanhoilla päivillään eduskuntaan, mutta olettaisin, että kaikilla äänioikeutetuilla olisi edes sellainen asenne, että äänestäminen on positiivinen juttu ja sillä voi vaikuttaa. Että olisi sen verran viitseliäisyyttä, että selvitettäisiin se itselleen sopivin ehdokas (google, vaalitentit ja erilaiset vaalikoneet ovat ystäviä tässä hommassa) ja käveltäisiin sinne lähimmälle äänestyspaikalle heittämään numero lappuun. Tai jos ei numeroa, niin edes tyhjä, ei mitään. Minusta äänestämättä jättäminen ei ole kannanotto, mutta tyhjän äänestäminen kertoo jo siitä, että tälle kyseiselle kansalaiselle sopivaa vaihtoehtoa ei nyt vaan löytynyt. Tiedän kyllä että suurimman osan mielestä on siis sama jäädä kotiin, miksi vaivautua "turhaan" äänestyskopille, mutta näin omana mielipiteenäni suosittelisin kuitenkin. :)

No, entäs minun presidenttiehdokkaani? No jos alun luki tarkkaan, sen saattaa jo arvatakin.

stripit täältä

Minusta Pekka Haavisto on järkevä, mielipiteistään varma mutta presidentinomaisella tavalla maltillinen mies. Hän on kunnostautunut sekä ympäristön että rauhan tehtävissä ympäri maailmaa, ja kyennyt neuvottelemaan kaikenlaisten ihmien ja ryhmittymien kanssa, saavuttaen myös tuloksia. Mielestäni hän olisi Suomelle askel eteenpäin, tulevaisuuteen, pois nykyisestä kyräilyn ja suvaitsemattomuuden ilmapiiristä. Suomen tulisi avautua ulospäin, ei käpertyä itseensä! Jos mä jotain olen tällä reissullani oppinut, niin sen, että suomalaiset ovat oikeasti aika metsäkansaa, ainakin jos huonoja puolia tarkastellaan. Suomessa maailma tuntuu liikkuvan hitaammin, kaikkea uutta ja edistyksellistä pelätään ja vanhoista toimintatavoista halutaan pitää viimeiseen asti kiinni. Ei pidä käsittää väärin, olen edelleen hyvin ylpeä suomalaisuudestani, ja vanhojen tapojen ja perinteiden kunnioittamisessa ei ole mitään väärää, mutta tällä hetkellä pieni maamme tarvitsisi ehkä hieman lisää rohkeutta hiipiä pois metsätöllistään. :) Tätä kehitystä vetämään tarvitaan mielestäni Haaviston kaltainen keskustelukykyinen presidentti. Ja vaikka hän on itse toivonut, että hänen homoutensa ei vaikuttaisi vaaleissa puolesta eikä vastaan, niin olisihan se muille maille viesti avoimemmasta ja suvaitsevammasta suomesta, homopressa nimittäin.

Ja mua ei ainakaan haittaa yhtään, että ehdokastani ajetaan eteenpäin härskillä huumorilla. ;) Siispä huomenna aamulla minullekin kakkonen on ykkönen! Muille sen ei tarvitse olla, mutta toivoisin kuitenkin että mahdollisimman moni teistäkin käyttäisi äänioikeuttaan. Meillä kun on siihen mahdollisuus.

Yökukkuja ei osaa nukkua

Eksyin lueskelemaan Henkka Hyppösen unta ja sen määrää käsittelevää kolumnia. Vaikka kirjoitus ei ole erityisen pitkä tai perusteellinen paneutuminen unen ihmeelliseen maailman, on se kuitenkin täyttä asiaa. Itse olen huomannut olevani päivisin pirteä vasta 8-9 tunnin kunnollisten yöunien jälkeen. Olen myös erittäin tietoinen siitä, että unen laatu on parempaa loppuillasta kuin aamuyöstä. Ja tiedän myös miten helkatisti inhoan väsymystä ja sitä tunnetta, kun koko ajan haukotuttaa ja keskittymiskyky ei riitä mihinkään.Mutta ohhhoh, kellohan on puoli kaksitoista ja tässä minä vaan vielä näpyttelen. Kas kummaa.

Erityisen pahasti sydämmessä pistää juuri tämä tietokoneen kanssa pelleily. Joka ilta, vähintään 3 tuntia putkeen ja aina ihan liian myöhään. Katso sähköposti, tsekkaa blogit, kuvatonissa on hauskoja kuvia, faebookissa kavereita ja fashiolistassa ihania vaatteita. Sitten voisi vielä vaikka sivistää itseään ja selata HS.fi:tä ja lopuksi katsoa yhden jakson gleetä. Tai samantien vaikka kaksi kun se on niin kiva sarja. Koukussa? Lopputulos: nukun öisin liian vähän, heitän pojat aamulla kouluun ja palaan takaisin nukkumaan. Ehkä maailman huonoin tapa ikinä! Miksi tuhlaan aamuni nukkumalla vielä tunnin-puolitoista, kun voisin napsaista saman ajan pois iltadatistelustani? Niiiiiiiin miksiköhän? Lopetan tämän pienen ja sekavan blogikirkoituksen turhan lyhyeen, mutta ymmärrätte varmaan. Minä menen nyt nukkumaan.

Ps: Tsekkailin muutenkin tuota Hidasta Elämää -sivustoa kun kerta sinne eksyin. Suosikkeihin lensi että heilahti, ja löysin myös toisenlaisia univinkkejä.

kuva on weheartit.com ista

A niinkuin ajatuksia

Ajattelin tähän illan päätteeksi koota jotain ajatuksia omasta elämästäni, ranskasta, au pairina olosta sun muusta universaalista. Siis päässä vaan pyörii noin miljoona ajatusta, jotka voisi olla kiva päästää ulos jostain tuutista. Ja tehän toivoitte tajunnanvirtaa. ;) Järjestystä ei ole, pomppikaa ajatusteni tahdissa!

• Kuka hyötyy minun au pairina olemisestani eniten, minä vai perhe? Tai jos laajennetaan perhettä, niin minä, vanhemmat vai lapset? Opinko minä kulttuuria, oppivatko he kulttuuria, kansainvälistymmekö me nyt tässä sitten yhdessä, pärjäisivätkö he ilman minua, vastaako hyötyni rahallista arvoani, voittaako perhe rahassa vai minä, vai voiko sitä edes sanoa?
• Miten tämä kokemus vaikuttaa tulevaisuuteeni? Millaista elämäni olisi ilman tätä seitsemää kuukautta?
• Onko seitsemän kuukautta liian vähän?
• Miten samat lapset voivat olla välillä niin ihania että tuitui, ja välillä niin kamalia että tekisi mieli hpätä parvekkeelta ja juosta vähintään Italiaan asti karkuun?
• Olenko minä kasvanut ihmisenä?

 

• En ole enää varma haluanko kissaa näiden kokemusten jälkeen, tällä hetkellä laukkuni lemuaa etikalta jonka alta lievästi pistää edelleen se kissanpissi. Plus että nyt tuo katti taitaa luulla että minä olen poikakissa. Sillä on siis juoksut....
• Voiko sitä laukkua enää käyttää julkisesti, vai tajuavatko kaikki siitä etikan lemusta mitä sille raukalle on tapahtunut? Miten pian se etikkaisuus haihtuu?
• Miksi minulla on niin hyvä tuuri, että ensin autoni homehtuu ja sitten lempilaukkuuni pissitään? Ihmettelen tätä vaan ties monettako kertaa.
• Mitä minä teen ensi vuonna jos en saa taaskaan opiskelupaikkaa? Onko kahden välivuoden ihminen luuseri?
• Miten pääsisin eroon aikaansaamattomuudesta, huonoista nukkumatavoista ja laiskuudesta? Nytkin olisi miljoona kertaa parempi olla jo vällyjen välissä nukkumatin kanssa kuin nököttää tässä ja näpytellä näppistä.
• Katoaako musikaalisuus jos sitä ei käytä?

• Tukka on kuiva kuin diplomi-insinöörien vuosikokous, täynnä kaksihaaraisia ja mahdollisimman mallistaa ulos kasvanut. Pitäisi vissiin käydä kampaajalla. Mutta annanko jonkun englantia puhumattoman leikellä kallisarvoista päätäni?
• Mitä toivoisin kaksikymppislahjaksi? Tylsyys on se, että mitä tahansa se onkin niin saan sen ainakin kuukautta myöhässä. Plääh.
• Aloin nauraa kun kuvittelin tänään vakavissani jättäväni joulukuussa käymään tulevan ystäväni vaeltelemaan yksinään Strasbourgissa kun itse opiskelen tai teen töitä. Näin silmissäni sen paniikin ja rupesin hekottamaan keskellä aavemaisen hiljaista puolityhjää yöbussia. 
• Miksi uuden ihmisen tapaaminen jännittä aina niin paljon? Pakkoko sen ensimmäisen ajatuksen on olla "ei se kuitenkaan minusta tykkää"? Kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä tapaaminen on kiva ja osapuolilla synkkaa hyvin. Näin on siis minulle käynyt lähes aina. Ja silti vaan aina pelottaa niin pirusti...

 

• Miksi laihtumiseni on pysähtynyt seinään? Olen jummannut tasan samassa painossa jo kuukauden. Mitä tässä pitäisi tehdä että sen saisi taas laskemaan?
• Vastaus ylempään on että aloittaa lenkkeily, luulisin. Helpommin sanottu kuin tehty. Motivaatiovinkkejä?
• Pitäisikö käydä kielikurssilla vielä ensi kevätkin? Arvostanko enemmän ohjattua kielenoppimista vai vapaata hengailuaikaa?
• Jos teitä joskus ketuttaa niin vaan helvetisti, niin kuunnelkaapa Pariisin kevään biisi Johnny Depp (pankkiryöstäjän rakkaus). En tiedä mikä siinä laulussa on, mutta minun kyrsimiseeni ainakin auttoi tehokkaasti, vaikka sanat eivät liipanneet läheltäkään.
• Miksi täällä on aina sumuista?
• Pitäisikö tuoda Suomesta talvitakki ja -saappaat, vai luotanko vaan siihen että en minä täällä palele?
• Miksi minulla on taas korvatulehdus? Pitää siis uskaltautua ranskalaiseen lääkäriin, apua!

• Miten paljon ulkonäkö vaikuttaa elämässä? Jäänkö jostain paitsi tai saanko jotain lisää koska olen lyhyt ja pyöreä, vai onko sillä yhtään mitään väliä millään alalla? Tai vain osittain, jossain, missä?
• Saako au pair mököttää, valittaa tai olla epäsosiaalinen? Siis joskus, ei tietenkään aina. 
• Täällä on oppinut arvostamaan sosiaalista elämää, ystäviä ja kohtaamisia.
• Olen ylpeä itsestäni, kun olen uskaltanut tehdä tämän!
• Negatiiviset stereotypiat suomalaisesta ovat "hiljainen", "juro", "juoppo" ja "kyvytön ottamaan kehuja tai arvosteluja vastaan rakentavasti" niin rankalaisesta ne taas ovat "ylpeä", "itsekäs" ja "haluton joustamaan". Tämä siis kerätty kokoemusperäisesti esimerkiksi suojatietä ylittäville kiroilemisesta, englannin puhumattomuudesta ja yleisestä ilmapiiristä. Karkeita yleistyksiä molemmista maista, mutta niinhän ne stereotypiat taitavat olla. 
• Olenko niin suvaitsevainen ja avarakatseinen kuin olen aina antanut itseni ja muiden ymmärtää?
• Minua pelottaa, että jos valitsen elämässäni yhden suunnan, suljen pois kaikki muut. Saanko olla ottamatta suuntaa ollenkaan? En varmaankaan, luultavasti se ei ole loppupeleissä yhtään parempi.

• Haluaisin kehittää ja laajentaa tätä blogia mutten tiedä miten. Olisiko monipuolisempi aihepiiri tai tasaisempi päivitystahti avain onneen?
• Minua pelottaa, että kun au pair vuoteni loppuu niin kaikki tätä sen aiheen takia lukevat lopettavat samantien lukemisen. Ei blogia itselleen kirjoiteta vaikka joku niin väittäisikin, tai ainakin minä kirjoitan sitä koska tahdon jonkun lukevan sitä. Tahdon olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
• Inhoan nykyisellä kameralla nykyisessä ympäristössä otettuja kuvia itsestäni. Ne ovat aina niitä peiliräpsyjä. Ei se jalustakaan toimi, sille ei ole paikkaa ja kamera on sille liian painava. Mokomakin minijalusta. 
• Miten aika menee välillä niin hitaasti ja vällillä taas niin nopeasti? Perjantain minä olen ollut täällä kolme kuukautta. Oho. 
• Onko minulla liian suuret kuvitelmat itsestäni? Vai olenko liian vaatimaton? Mistä sen saa tietää?
• Onko parempi etsiä, odottaa vai antaa olla vaan?

Oho, kysymysten määrä yllätti itsenikin kun ne kirjoitti ylös. Ai miten niin aikuiseksi kasvaminen on sekavaa aikaa?

Ja nyt ärsyttää että kello on taas noin älyttömän paljon. Se on ihan sama julkaisenko minä tämän tekstin nyt keskellä yötä (varsinkin kun kello on siellä vielä tunnin enemmän...) vai huomenna aamulla, ei sitä kukaan enää lue kuitenkaan. Miksi tästä purkautumistekstistä tulikin nyt näin turhautunut ja ärsyttävä olo? Inhottavaa.

Halutaan väriä elämään!

Minulle on tässä ihan muutaman päivän kuluessa muodostunut hirveä hinku värittää vaatekaappiani hieman. Kai tämä vaaleanoranssissa huoneessa asuminen alkaa pikkuhiljaa syöpyä aivoihini. :D Haluan päälleni jotain vähän hassua, hupsua ja hymyilyttävää, tai edes pikkuriikkisen harmaasta talvimassasta erottuvaa. Tätä ajatellen keräsin romwe.com:ista muutaman superihanan neuloksen ja iskin ne tämmöiseen pikakollaasiin. :)

 

Olin itse asiassa jo laittamassa tuota Union Jack -neuletta tilaukseen, kunnes tajusin että  romwella voi maksaa vain PayPalin kautta. Siitä systeemistä minulla ei ole henkilökohtaisia kokemuksia, mutta sitäkin hurjempia huhuja maksamisen toimimattomuudesta olen kuullut... Anybody help, uskallanko vaiko enkö?

Aupparille kuuluu

Bonsoir de France pour vous tout! (en tiedä menikö tuo oikein, tuo ranskan kirjoittamisen opiskelu on viime aikoina vähän jäänyt... :D) Mutta siis hei.

Joinain päivinä täälläkin jaksaa jopa meikata (= päivät, jolloin pitää mennä käymään Strasbourgissa tai Molsheimissa),  ja eilen oli niin supermeikkausfiilis että laitoin jopa huulipunaa! Tuli jotenkin heti supersyksyinen ja pikkiriikkisen naisellisempi olo, voisi kokeillä useamminkin tällaista piristysruisketta kalpeanvaaleaan arkeen. :) Neule on muuten uusi ja superihana! Löysin sen New Lookin alerekistä, ja sillä on sama vaikutus kuin huulien punaamisellakin: vähän väriä huolestuttavan harmaa-beigen sävyiseen vaatekaappiini. Housutkin ovat uudet, ne näyttävät hyvältä päälle. Maksoivat vain 15 euroa, sorruin taas strerchiin, nuo hajoavat puolessa vuodessa niin kuin ne kaikki edellisetkin. Ps. eikö tämä huonojen kaksinkertaistavien peilikuvien aika lopu ikinä? Jalustanikin on kadonnut tähän sotkuun.... :D

Tämä on siis nyt se päivemmällä lupaamani kuulumispäivitys. Luvassa jälleen kuvilla höystettynä superjännittävää au pairin elämää! Parental advicory, tämä on hurjaa settiä, elämäni on nykyään superjännittävää. ;)

Elämä täällä on nykyään suhteellisen rentoa. Pojat ovat vihdoin parin kuukauden jälkeen tainneet todeta, että kyllä tuo tänne ainakin vähäksi aikaa jää, joten nykyään minua välillä suorastaan kiskotaan leikkeihin mukaan. Ihan mukavaa, koska varsinkin alussa minulle suotiin vain kiukkuisia mulkaisuja ja itkupotkuraivareita jos yritin koskea yhtään mihinkään. Perheen isäkin tuli komennukselta takaisin pari viikkoa sitten, ja on ollut siitä lähtien lomalla. Ja hän on edelleen ihan innoissaan kokkaamassa, kuskaamassa poikia kouluun ja tyhjentämässä tiskikonetta. Joten minä olen sitten lähinnä imuroinut, pyyhkinyt keittiön pöytää, tyhjennellyt välillä kissanhiekkalaatikkoa ja leikkinyt... :D Ensi viikon jälkeen alkaa taas normaali arki, kun sekä isä että pojat palaavat lomalta. Apua, minä olen jo kerennyt laiskistua!

Suomi-ikävä kerkesi tässä välissä hävitä kokonaan, kunnes muutaman seikan takia tuli rynnimällä takaisin. Ensin täällä kävi kylässä sisko poikaystävän kanssa, sitten paras ystäväni (kuvia näistä molemmista tulee kunhan niitä asianomaisilta saan, oma kamera piti rokulia koko ajan). Siskon nähtyä tuli ikävä koko perhettä. Ja tyttöjen viikonloppu Baselissa muistutti aika konkreettisesti miten ihana kaveriporukka meillä on, ja mitä kaikkea meillä oli koko lukioajan tapana yhdessä tehdä. Voitte uskoa miten kovasti odotan joulua ja uuttavuotta... Ja tähän päälle vielä 84- vuotias mummokultani meni saamaan sydänkohtauksen ja melkein kuolemaan. Mutta vain melkein, meidän supermummo hämmästytti sekä hoitajat, lääkärit että koko perheensä ja päättikin tulla vielä takaisin. <3 Että ei ehkä ihme jos veri vetäisi nyt pikkuisen Kuopioon päin. Mutta reilun 500 euron lasku lentolipuista taitaa pakottaa nyt pysymään kiltisti täällä. Mikä ei siis ole mikään huono juttu, koska täällä on mukavaa jne jne, fiilis vain on sellainen että nyt olisi se hetki kun pitäisi olla kotona muun perheen kanssa.

 

Sitten vähän pirteämpiin aiheisiin. Nuorempi pojista on innostunut piirtelemään, ja pari päivää sitten hän piirsi kuvan minustakin. Se on siis tuo tuossa ylhäällä, kaunis eikö? Piirustuksen minulle antamista seurasi tällainen hieno esittelypuhe: "Tässä olet sinä, ja tässä on sinun mekko. Se on punainen koska sinä tykkäät punaisesta. Tämä pyöreä tässä on sinun maha. Sinulla on iso maha." Lasten suusta kuuluu totuus, vai mitensenytmeni.

Nyt voisin kellonajasta huolimatta kääriä hihat ja ryhtyä vähän siivoilemaan tätä huonettani. Tälläkin hetkellä datailen tässä lattialla, koska sängyllä ei ole tilaa. Ikealle kiitos tekolampaantaljoista! Loppuun kaunis(telematon) kollaasi huoneeni nykytilasta. Verratkaa sisustuspäivityksessä esiteltyyn huoneeseen. Apua. :D

Öitä teille, hyviä siivoushetkiä minulle!

Mikä aseeksi viimaa vastaan?

Okei, minun on vain aivan pakko saada joku uusi hieno syyshepene. Takkeja minulla on täällä kaksi mukana, joten olen kehittänyt vähän pakkomiellettä ponchon suuntaan. Muttakun toisaalta sen sesonki on nyt, vuoden päästä sellaista ei käytä enää kukaan. Ja taas toisaalta haittaako se sitten yhtään mitään? So last seasonhan mä olen vähän aina ollut. ;) Karvaliiviä taas olen kuolannut jo viimeiset kaksi vuotta, siitä lähtien kun ensimmäisellä Lontoon reissulla sellaiseen törmäsin. Tuollainen (teko)turkis vaan jotenkin uppoaa minuun ihan kympillä, oisko se tämä metsäsuomalaisuus...

Mutta kolmantena, olen jo vuoden ajan pohtinut ostavani nahkatakin. Mutta siinä tuleekin sitten vastaan kaksi ongelmaa: aitonahkainen vai jäljitelmä? Kaksi sen takia, että ensimmäinen ratkaisee aika pitkälti toisenkin. En nimittäin ole oikein selvillä aidon ja synteettisen nahan eroista ja vaikutuksesta esimerkiksi ympäristöön. Luonto on minulle supertärkeä arvo, joten en haluaisi ostoksissani rikkoa hirveästi sitä vastaan. (Tiedän, aidot luonnonystävät eivät osta mitään uutena jne jne.) Ja olen jokseenkin käsittänyt, että tekonahan valmistus on varsin ympäristöä kuormittava prosessi? Mutta toisaalta, se olisi eettisesti parempi vaihtoehto kuin aito nahka, joka on siis joskus elänyt ja sen takin takia siis kuollut. Mutta aito nahka taasen on tituleerattu laadukkaammaksi ja kestävämmäksi materiaaliksi, jonka taas luulisi palvelevan paremmin ympäristöä ja.... voi piru, osaisiko joku pitää minulle tyhjentävän ja tiiviin luennon, joka kääntäisi jommankumman vaihtoehdon selkeästi toista paremmaksi? Se toinen ongelmahan on tietysti hinta: jos päädyn aitoon, sen olisi parempi olla laadukas ja kestävä. Ja au pairin palkalla kituuttava kukkaro laulaa hoosiannaa siinä vaiheessa. :D

Juna Strasbourgiin lähtee puolentoista tunnin päästä, ratkaisuja otetaan siis mielellään pikaiseen vastaan! ;)

 

 

Kuvat napattu ympäri internettiä, fiksuna tyttönä suljin kaikki sivustot ja tajusin vasta sitten että olisihan ne lähteetkin voinut ylös kirjoittaa.... selattuja kauppoja olivat ainakin H&M, asos, pimkie, Next, new look, Bershka ja Vila. Mustat pikkukuvat googletettuja tatuointeja. Älkää tulko tekijänoikeusihmiset murhaamaan. :D

And I'm feeling good

En minä nyt tiedä onko tässä vaiheessa yötä enää mitään järkeä postata yhtään mitään kun ei sitä kukaan lue kuitenkaan, mutta teenpä näin kuitenkin koska on vain semmoinen fiilis. :D Niin ja siis kannattaisihan minunkin olla jo nukkumassa... Ostoskuvia on ihan turha odottaa, nyt on luvassa nimittäin sellaista yleistä ajatuksenjuoksua ja tunnelmointia.

Mulla on ollut viimeiset noin puolitoista viikkoa ihan kauhean kova syksyikävä. Olen haikaillut sellaisten asioiden kuin kumpparikelien, syystakkiostosten, sienestämisen (?) ja liian kylminä aamuina liian aikaisin pyöräilyn perään. Ikävä on ollut myös villasukkia, kaakaomukia äkillisen kaatosadekastumisen jälkeen, syksytuulta ja sitä kun käydään mökillä viimeisen kerran. Tänään tuo ikävä vihdoin vähän hellitti: alkupäivän normin n. 22 asteen jälkeen tuli pilvistä, tuulista ja sateista. Sain vihdoin kiskoa syyssaappaat jalkaan (maailman ihanimmat kengät näin btw, ihan pakko esitellä ne täällä!) ja kiroilla sitä kun tukka menee takkuun tuulen tuiverruksessa. Illalla juoksin kaatosateessa keltainen sateenvarjo suojana metroon ja katselin sieltä kadulla tarpovia Strasbourgilaisia, sekä niitä jotka istuivat iloisena sisällä suojassa sateelta ja hörppivät kaljaa tai söivät kebabia. (oli myöhä, olishan se ollut romanttisempaa katsella kahvittelijoita katukahvilassa mutta eihän ne enää auki olleet.) Ja - en mä oikein osaa selittää tätä tunnetta, mutta yritetään kuitenkin - tuntui pitkästä aikaa normaalilta. Siltä, että syksy on vihdoin lähtenyt käyntiin, ja että elämä rullaa taas. Tähän mennessä täällä oleminen on tuntunut vähän sellaiselta jumiutuneelta väliinputoamiselta, kaikki on ollut niin hirveän epätodellista. Sitä tunnetta on vain edistänyt se, että koko Keski-Eurooppa on saanut "nauttia" harvinaisen lämpimästä ja kuivasta alkusyksystä. Sana nauttia on lainauksissa, koska ainakin minun suomalainen sisäinen vuodenaikakelloni on jo reilut pari viikkoa kiljunut "riittää!" kesälle ja helteille. Olihan se tasainen +25 astetta ihan kiva jonkin aikaa, kun kaverit kotona kiroili hallaa, mutta liika on liikaa. Siitä on viime aikoina tullu pikemminkin jotenkin painostava fiilis. Normaalia vuodenaikojen vaihtelua, kiitos, nyt sitä on vihdoin saatu. Onko liian hassua iloita sateesta ja auringottomasta taivaasta?

 

Toinen syy tähän iloon ja "normaaliuteen" on se, että pääsin vihdoin aloittamaan kielikurssin! Mä olen aina tiennyt olevani kouluihminen, mutta ahhh miten voikaan tuntua suloiselta ostaa taas koulukirja ja napata kansiot ja vihkot mukaan edes sen kaksi kertaa viikossa. Koulua on aina tiistai- ja tortai-iltaisin kaksi tuntia kerrallaan. Onhan se ehkä vähän vaivalloista matkustaa joka kerta ensin junalla tai bussilla se 30 kilometriä Strasbourgiin ja sitten vielä seikkailla ratikalla koululle, mutta on se sen arvoista. Sen ilon lisäksi, että saa vihdoin oppia uusia asioita, on vielä sekin ilo, että pääsee ihmisten ilmoille ja juttelemaan ihmisten kanssa - vieläpä suunnilleen saman ikäisten! Ei sieltä ole vielä kahden kerran jälkeen uutta sydänystävää tai baariseuraa löytänyt, mutta reilun kuukauden yksinäisyyden jälkeen sydän hyppii ilosta ihan vaan siitä hyvästä, että saa puhua jonkun kanssa eikä tarvitse aina istua ratikassa yksin. :) Jos minä jotian olen täällä oppinut arvostamaan, niin kaikkia rakkaita ystäviäni. Ja nyt teen lupauksen: Suomeen palattuani en aio enää ikinä olla ujo tahi häveliäs uusien ihmisten kanssa! Miksi pitäisi ajatella "kehtaanko?" ja siksi menettää mahdollisuus tutustua johonkuhun, kun voi avata suunsa ja saada itselleen ehkä vain sen hetken keskusteluseuraa, ehkä jotain muutakin. Se on ehkä tähän mennessä tärkein opetus, jonka olen kokenut täällä saavani.

 

Saiko joku ajatuksenjuoksustani kiinni? Miten muut aupparit, onko teillä ollut samanlaisia tuntemuksia kuin minulla? :) Olen aina iloinen jaetuista kokemuksista! Nyt on kyllä pakko pistää läppärin kansi kiinni ja painella pehkuihin, huomisesta ei tule muuten yhtään mitään. Öitä kaikille!

kuvat sponsoroi jälleen weheartit.com

Mihin suuntaan eteenpäin?

Nyt kun elämä täällä patonkimaassa on asettunut uomiinsa eikä kotia ole enää niin kamala ikävä, on ihan hyvä hetki alkaa pohtia blogin tulevaisuutta. Niinkuin olette ehkä saattaneet huomata, päivitän nykyään useammin kuin kerran kahdessa viikossa. Hyvä minä! :D Uusi ennätykseni on itse asiassa kaksi kertaa saman päivän aikana, olen erittäin ylpeä itsestäni. Pienen "kesäloman" jälkeen bloggaamisesta onkin tullut yhä kiinteämpi osa elämääni: jos tavara ei päädykään julkaistuksi asti, ajatuksia ja ideoita pyörii päässä lähes koko ajan.Itse taas olen huomannut, että blogiani luetaan jo huomattavasti enemmän: 17 lukijaa on minusta jo ihan kiitettävä luku, kun se lähti siitä kolmesta. :) Kiitos kaikille kiinnostuneille!

Jotain tekisi kuitenkin mieli muuttaa. Uusi banneri ja värit - mmmmhhh, tulossa kunhan jonkinlaisen teeman keksisi. Mutta tekisi mieli puuttua tähän meininkiin jotenkin hieman enemmänkin. Joten mitä te tahtoisitte täällä nähdä, miksi luette blogiani? Pitäisikö omaa tyyliä ja samalla naamaa näyttää täällä useamminkin. Vai ovatko teille tärkeimpiä ne arkisset höpöttelyt ja au pair -kuulumiset? Siis että kiinnostaako ketään tuollainen "tämä on kastanja, poimin sen metsästä" -tyylinen tilitys? Vai tahtoisitteko jotain asiapitoisempaa? Enemmän laihdutusta? Kosmetiikkaa? Pitäisikö pureutua muotiin? (Tässä kohti pitää sanoa, että miksikään muotibloggariksi muotibloggarin paikalle en aio pyrkiä. Seuraan muotia, mutta en ole mitenkään erityisemmin "aallonharjalla" siinä touhussa: tiedän tulevan sesongin must have -hankinnat siinä vaiheessa kun joku toinen bloggari tai naistenlehti ne minulle ystävällisesti ilmoittaa. Ja siinäkin vaiheessa ne jäävät yleensä hankkimatta, koska yleensä vain seilailen ympäriinsä ja hankin sitä mikä omaan kroppaan ja silmään tuntuu kivalta. Mutta kaikeassa voi aina kehittyä!) Tuonne vasempaan sivusarakkeeseen ilmestyykin tämän postauksen kaverina blogini historian ensimmäinen kysely (hui!) jonka idea on ihan simppelisti se, että ruksitte sieltä, mikä teitä jatkossa kiinnostaisi. :) Pidetään sitä auki vaikka pyöreät 10 päivää. Toivottavasti ei tule floppia, ja saan ainakin sen 17 vastausta. ;) Myös vapaa sana on sallittua, kaikki kommentit otetaan enemmän kuin ilomielellä vastaan!

Ja tuo kuva nyt ei istu tähän mitenkään niin paita ja peppu -fiiliksellä kuin olisin halunnut, mutta pitihän tähän nyt joku superhieno tienristeyskuva saada. weheartit.com

Tämänhetkisyyden nurjat puolet

Tämä on nyt virallinen valitusviesti suoraan patonkimaasta. Perheeni ja ystäväni ovatkin jo enimmäkseen kuulleet tämän narinani, mutta aion nyt jakaa sen täälläkin - kuuluuhan au pairin elämään muutakin kuin pelkkää auringonpaistetta ja ruusuntuoksua. ;) Mutta toivon, ettei kukaan vetäisi tästä mitään sensuuntaista johtopäätöstä, että olisin luovuttamassa ja palaamassa takaisin kotia, koska sitä en aio tehdä elleivät olosuhteet muutu aika rajusti huonommiksi. Ja siihen on vielä matkaa. Minulla on kuitenkin kolme asiaa, jotka yhdessä tekevät elämästäni täällä hitusen huonompaa kuin se voisi olla.

 Olen ollut tässä perheessä nyt viikkon ja kuusi päivää. Ensimmäinen huuma on mennyt ohi, ja töihin arkeen on ollut aikaa tutustua ihan tarpeeksi. Pidän hirveästi tästä kylästä (niinkuin olen ehkä ihan vähän saattanut täällä hehkuttaakin), ja myöskin perheen äiti on aivan ihana: meillä on hirveästi yhteistä ja hän jaksaa lähes aina olla kärsivällinen huonon ranskani kanssa ja toistaa ja korjata virheitäni. Ja hän on myöskin supermukava persoona! Tilanne tässä perheessä on kuitenkin juuri nyt hankala, sillä isä joutuu olemaan ulkomaankomennuksellaan vielä noin kuukauden. Ja pojilla on häntä kamala ikävä, mikä näkyy aikuisen silmään lähinnä huonona käytöksenä: lapset saavat itkupotkuraivareita lähes tyhjästä, yrittävät lyödä aikuista ja ovat ylipäätänsä mahdollisimman tottelemattomia. Tällainen käytös on jatkuvaa minua kohtaan, mutta myös äitiä. Tämä on ensimmäinen seikka, joka tekee täällä olosta hieman vaikeaa. On erittäin turhauttavaa yrittää elää lasten kanssa, jotka pyrkivät olemaan huomaamatta ja kuuntelematta minua tai vaihtoehtoisesti ovat tahallisen töykeitä ja yrittävät saada minut raivostumaan. Ja tiedän, tämänikäiset lapset eivät enää ota uutta perheenjäsentä vastaan syli avoinna, vaan on aivan normaalia epäillä. Ja tiedän myös, että nuoremmalla on uhmaikä pahimmillaan, ja hän vasta etsii keinoja omien tunteittensa hallitsemiseen. Eivätkä lapset osaa olla tahallaan pahoja. Mutta silti. Olen erittäin kateellinen kuunnellessani ystäväaupparini kertomuksia omista hoitolapsistaan, jotka nimenomaan haluavat leikkiä hänen kanssaan ja antavat suukon ennen unille menoa...

Toinen seikka on kieli. Vaikka ymmärränkin jo aivan miljoonakertaisesti enemmän kuin kaksi viikkoa sitten, on kommunikointi joskus hieman vaikeaa. Olen mielestäni pärjännyt hyvin, osaan lohduttaa itkevää lasta ja käskeä tottelematonta, ja olen jopa liittynyt kuntosalille ja käynyt henkilökohtaisessa aloitushaastattelussa täysin ranskaksi (!!). Paikallisten asenne on kuitenkin minusta alentavaa: heidän mielestään minun todellakin täytyisi ymmärtää kieltä täydellisesti, ilman että heidän täytyisi vaivautua edes hidastamaan puhettaan. (Ja ei, kukaan täällä ei oikeastikaan puhu englantia.) Lapsistakin tuntuu olevan ihan okei saada raivokohtaus jos en ymmärrä jotain heidän sanomaansa sanaa. On poikkeuksiakin, jotkut toistavat mielellään ja puhuvat hitaammin, mutta valitettavasti he tuntuvat olevan täällä vähemmitössä. Enimmäkseen kysymys "anteeksi, en ymmärtänyt, voisitteko toistaa" aiheuttaa kuulijassa äkäisen puuskahduksen ja puhevauhdin tuplautumisen. Että kiitoksia. Onneksi tämä asia helpottuu pakostikin ajan myötä, etenkin kun huomenna pääsen ensimmäistä kertaa kielikurssille!

kuvat weheartit.com

Kolmas asia on omanikäisen seuran puute. Tai oikeastaan lähes kaikenlaisen seuran puute, kun ei noita poikiakaan huvita minun kanssani chillata. Olen kylän ainoa au pair, enkä ole sitkeästä kalastelusta huolimatta onnistunut löytämään yhtäkään edes lähialueilta. Tuossa on suurkaupunki vieressä, luulisihan siellä edes pari olevan? Lähes kaikki suomalaisetkin tuntuvat olevan joko Pariisissa tai etelärannikolla, kun minä taas nökötän täällä Saksan rajalla. Eikä täällä kylällä hirveästi nuorisoakaan pyöri, kun ei täällä ole edes koulua yli 14- vuotiaille. Tähänkin asiaan on toivottavasti tulossa helpotusta lokakuussa, kun pääse aloittamaan kunnon kielikurssin Strasbourgissa. Mutta tässä vaiheessa etsintäkuulutetaan 17-30 -vuotiaita auppareita, työharjoittelijoita, vaihtareita ja kaverinkaverinkavereita Ranskan ja Saksan rajaseudulla... :)

Noniin, siinä semmoinen purkautumisviesti. Onko teillä muilla samantapaisia kokemuksia vieraan kielen tai vaikeahkojen lasten kanssa? Kaikenlainen kommentointi enemmän kuin sallittua!

 

Le panic!

Tiedättekö sen tunteen, kun olet muuttamassa uuteen maahan, ja aloitat pakkaamisen noin 13 tuntia ennen lähtöä? En oikein jaksa uskoa, että kukaan muu ikinä kokee tätä. Tämä on jotain niin minumaista, ihan kamalan hirveä ominaisuus josta ei voi parantua. On kai ihan ok pakata koko yö ja nukkua pari tuntia junassa, jos on lähdössä viikoksi Kanarialle, mutta hei cmoon muuttamisen pitäisi olla vähän eri juttu!! Tyhmä minä tyhmä minä tyhmä minä.

Fiilikset on muutenkin aika... jännät. Muutaman päivän on ollut sellainen olo, että jokainen asia itkettää mutta ei kuitenkaan itketä. Kai se on jonkinlaista haikeutta vaan, kun kaikkea täällä kotipuolessa tekee nyt viimeistä kertaa pitkään aikaan. Vaikka hei, eihän 7 kuukautta mikään loppuikä ole, mutta varmasti kaikkea ja kaikkia ehtii tulla ikävä. :) Ja pelottaa vähän, tietenkin, mennä asumaan vieraaseen maahan vieraiden ihmisten kotiin puhumaan vierasta kieltä. Mutta eniten kuitenkin jännittää sillä tavalla positiivisesti, jalkapohjia kipristää! Toivottavasti kaikki menee hyvin ja minusta tulee muutamaksi kuukaudeksi oikea ranskatar. ;)

Ehdin varmasti panikoida tänne vielä jotain ennen lähtöä, lentokone nousee kentältä 9.15 torstaiaamuna. Mutta siihen asti, wish me luck!

Baby you can drive my car; this summer only

Ensin on taas pakko mainita että mitä hittoa, 12 lukijaa?? :D Mahtavaa, huikeaa, ihanaa! Olen ihan superiloinen joka ikisestä. (ja hys, niitä joilla on 212-2012 lukijaa ei tarvitse mainita.)

Ostin sitten kesäauton. Tai siis minä ja Selma (tuo lyhyttukkainen tonttu tuossa auton vieressä) ostettiin. Niin kuin kuvista näkyy, olemme kaikki selkeästi löytäneet sisäisen amiksemme tämän kullannuoun avulla. Me nimettiin se rekkarin mukaan Buffahiksi , mutta vaihtoehtoisia nimityksiä ovat myös Kottero ja Söpöin-Sininen-Pikku-Romuauto-Ikinä. Tällä Mazdalla vm 90 (vanhempi kuin minä!!) pääsee korkeintaan 95 kilometrin tuntivauhtia, bensaluukku aukeaa koukkuviritelmällä ja takalasinpyyhkijää ei ole, mutta se on autona erinomaisen ajettava ja ehjän oloinen. Nyt pitää vain koputtaa puuta, ettei jätä meitä moottoritien varteen kun ollaan matkalla Ruissiin. Kopkop.

Minulla on tästä menopelistä kuitenkin aika ristiriitaiset tuntemukset. Uskon satakymmenenprosenttisesti ilmastonmuutokseen, ja tuollaiset parikymmentä vuotta vanhat bensasyöpöt ovat ehkä jotain hirveintä mitä noin niinkuin periaatteessa tiedän. Mutta se hankittiin kyllä ihan pakosta, työpaikkani on about 15 kilometrin päässä, eikä sinne kulje minkäänlaista bussilinjaa. Matka ei ole pyöräiltäväksi ihan mahdoton, mutta olen ihan satavarma että kello 5.30 aamulla yhdeksän tunnin yövuoron jälkeen ei kiinnosta lähteä polkemaan kotia päin tippaakaan.Ja tällaiset kivat myrskykelit ja kiirepäivät - nou nou. Ja anteeksi maapallo, Suomen junaliikenne on kyllä niin karmivissa hinnoissa, että autoilu tulee halvemmaksi. Siinäpä uudelle hallitukselle vähän tekemistä, kun yrittävät saada kansaa raiteille.

Ekologinen minäni itkee, sisäinen amikseni ei. Ja onhan tuo aika suloinen.... :) (ja se myydään kesän lopuksi, jolloin se on jonkun muun eko-ongelma (nännännää))

Koska hiukset

Sanoin, että rikon bloggaustaukoni kahdesti tällä viikolla. Ensimmäinen syy oli tämä kummallinen haastatteluunpääsy. Toinen taas...

Kävin lunastamassa ensimmäisen yo-lahjani. Hankin hiustenpidennykset! :D Minulla on taas pitkät hiukset, ihanaa! Minulla siis oli joskus suunnilleen tämän mittaiset ellei hieman pidemmätkin, joskus ala-asteella. No, kutosluokalla menin ja pätkäisin puolet pois, yläasteella taas puolet, ja se oli sitten siinä, ei kasvanut enää. Olen yrittänyt kasvattaa näitä yhtäjaksoisesti 15- vuotiaasta asti, muttan aina kun saan edes pari senttiä lisää, se täytyy leikata lähes kokonaan pois, koska latvat menevät niin huonoon kuntoon. Joten pitkän harkinnan jälkeen päätin pyytää lahjaksi kunnon lisäkkeet.

Ilmeellä mennään

Päässäni on nyt siis aidosta hiuksesta tehdyt ompelupidennykset. Niiden laittamiseen menikin sitten semmoiset pirteät kolme tuntia. Hölmönä en tajunnut ottaa kuvia prosessista tai edes kiinnitystavasta. Mutta idea on, että takaraivoon tehdään kolme pientä, tiukkaa vaakasuoraa ranskanlettiä, joihin hiusnauha ommellaan kerroksittain. En ole aivan varma, olisiko nämä pitänyt jättää hieman pidemmiksi. Ero olisi tullut selvemmin esiin, mutta olisiko se ollut hieman liioittelua? Tiedä tuota, mutta se on kyllä ainoa asia joka edes hieman harmittaa. Kaikessa muussa rakastan näitä!! :)

Tauon paikka

Minusta tulee ylioppilas! Nyt se on virallista, listat julkaistiin eilen, ja tuloksetkin kävin kysymässä. :) Mainiosti meni, vain matikka meni ja laski numerolla (kirjaimella?), mikä oli ihan odotettavissa. Lakkiaispäivän vaatetuskin alkaa olla jo selvillä - minulla on mekko, kengät ja lakki. Vain korut puuttuu, ne pitää käydä tässä joku päivä shoppaamassa.

Mutta siis tuohon otsikkoon. Minun on nyt olosuhteiden takia aivan pakko pitää vajaan kolmen viikon bloggaustauko. Lakkiaisiin on kaksi viikkoa ja päivä, ja meillä täällä kotona on remppa ja suursiivous vielä täysin kesken. Ei siis yksinkertaisesti ole aikaa blogata, kun kaikki vaadittava energia menee siivouspanikoimiseen ja töihin. Mutta tämän (superhuimanpitkän) tauon jälkeen juttua kyllä taas riittää: suuren juhlapäivän tyyli ja meininki, meidän hieno rempattu, siivottu ja sisustettu talomme sekä kesäkämppään muutto. Älkää siis unohtako minua ihan vielä, palaan pian. :)

Laihdutuksesta

Katselin tässä blogini tilastoja, ja huomasin että aika usea eksyy tänne Blogilistan kautta hakusanalla "laihdutus". Ensimmäisessä postauksessa mainitsin olevani ikuinen laihduttaja, mutta en halua tehdä tästä mitään painontarkkailublogia päivittäisine kalorimäärineen. Myönnän pitäneeni joskus sellaistakin, mutta nykyään pelkkään laihdutukseen keskittyvät blogit ovat mielestäni hieman yksitoikkoisia ja joskus jopa angstisia. ( Anteeksi kovasti kaikki laihdutusblogien pitäjät, älkää ottako itseenne :) ) Ajattelin nyt kuitenkin jonkinverran kertoilla tästä välillä epätoivoisen oloisesta projektistani, sen verran suuri osa elämäänihän sekin on. Kuvat ovat minusta tältä talvelta, ja ne ovat juuri niitä kamalia epäimartelevia, jotka yleensä jätetään kansion pohjille makaamaan. Tähän aiheeseen ne kuitenkin sopivat kuin nenä päähän.

Olen aina ollut pienikokoinen, siis lyhyt. Pikkuisena olin myös siro ja hoikka. Jossain kohti alkoi kuitenkin mennä pieleen, ja ala-asteelta lähtien olin sitten se paksu lapsi. En kävellyt koulumatkoja, koska sinne oli matkaa muutama kilometri, ja vasta yli 10- vuotiaat saivat pyöräillä. Äitini ei voinut urheilla kipeän selän takia, isällä oli aina kiire, ja ala-asteen koululiikunnasta minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Inhosin sitä! En osannut juosta enkä hiihtää, en tykännyt jalkapallosta ja olin hidas uimari ja luistelija. Olin aina enempi lukutoukka ja runolapsi, koulun viereisen kirjaston työntekijät tervehtivät minua vieläkin nimeltä ja kyselevät mitä kuuluu... :D Luulen, että en olisi alkanut kammota koulun liikuntatunteja niin syvästi, jos opettajat olisivat olleet hieman tahdikkaampia ja kannustavampia. Otetaan esimerkiksi hiihto: olin muksahdellut nurin niin monessa mäessä ja lentänyt metsään, että oikeasti pelkäsin sitä (nimimerkki kammoan alamäkiä edelleen). Opettajien mukaan olin kuitenkin vain laiska ja tottelematon, joten samaa Puijon mäkireittiä minut aina pakotettiin hiihtämään. Kostin avaamalla toisen sukseni aina "vahingossa" mäen päällä, niin että oli ihan pakko kävellä alas. Tästäkin tuli huokailuja, mutta lopulta minun annettiin hiihtää toisen oppilaan kanssa kilometrin mittaista tasamaalenkkiä ympäri. Tosin sain kuulla että "kaisamarilla on sentään astma, sinä et vain viitsi yrittää." Tätä samaa kuului sitten vähän jokaisessa lajissa.

Ala-asteen lopulla löytyi lopulta pelastus: pesäpallo. Olin lopulta oikeasti hyvä jossain lajissa, löin pitkälle ja sain usein olla joukkueen kapteeni. Uskotte varmaan että teki hyvää itsetunnolle? :) Kävin jopa liikuntaleirillä, minä, pikkupaksu nörttityttö. Pesistä saankin varmana kiittää liikuntainnostukseni herättämisestä ja terveyteni edes jonkinasteisesta pelastamisesta.

Yläasteella liikuntatunnit muuttuivat radikaalisti, nyt mukana kuvioissa oli liuta testejä, numeroita ja arvosteluasteikoita. Olin aivan kauhuissani, ajattelin ala-asteen lopputodistuksen seiskan tippuvan vielä kutoseen. Mutta eikä vielä, kiitos vihdoin ammattitaitoisen opettajan, numero nousi. Vihdoin joku huomasi kannustaa minua ja verrata tuloksiani muiden sijaan omiin aikaisempiini. Vaikka kuntotestien tulokset olivat aina luokan huonoimpia, sain aina kuulla pari kannustavaa sanaa hyvästä yrityksestä ja innostuneesta asenteesta. Sain myös neuvoja, miten saisin kuntoani parannettua. Lopulta tein elämäni parhaita päätöksiä: ostin kuntosalikortin, aloin käydä lenkillä ja yhä useammin pyöräilin 5 kilsan koulumatkani.

 

Kuntosalista tuli oikeasti rakas harrastus, lenkkeilystä osasin nauttia silloin tällöin. Tulokset olivat näkyviä: 9. luokan aikana laihduin useita kiloja, ja kunto parani niin, että juoksin 1500 metrin juoksun melkein 2 minuuttia nopeammin kuin yläasteen alussa. Numerona se oli edelleen säälittävää vitosen luokkaa, mutta hitto että olin ylpeä saavutuksestani. En edelleenkään ollut muihin verrattuna "hyvä" tai kovin laiha, mutta ehkä enempi muodokas kuin enää läski. ;) 

Nooo, näistä kuvista voi nähdä, että joku on mennyt pahasti pieleen "kultaisen ysiluokan" jälkeen. (tämä viimeinen kuva on jo lähes inhorealismia, ja mietin pitkään viitsinkö lisätä sen, mutta antaa nyt mennä vaan...) Minun ja liikunnan väliin tuli ensin lukio ja se valtava työmäärä, sen jälkeen pitkittynyt akilesjänteen tulehdus, jonka takia olin yhteensä vuoden ensin totaalisessa ja sitten osittaisessa liikuntakiellossa. Kuntosaliharjoittelu jäi, vuoteen en saanut lenkkeillä, talvisin en pyöräile... Vuoden jälkeen olin niin huonokuntoinen, että liikunta ei enää maistunut, lenkillä oli vaikea hengittää ja en uskaltanut lähteä enää tutulle salille 10 kiloa lihavampana. Päätin siis keskittyä lukemiseen ja käydä kouluni kunnialla loppuun. Tästä sain myös oivan tekosyyn liikkumattomuudelleni, "kun ei ole aikaa". Okei, oli minulla oikeasti myös hirveästi tekemistä, harrastuksia oli noin miljoona, kaikki musiikkia, ei enää yhtään liikuntaa. Kakkosen keväällä pakotin itseni laihtumaan vanhojentansseihin: pussiruokien ja tanssitreenien avulla tipahti noin 3 kiloa, ja olo oli heti mukavampi, pirteämpi ja hieman kauniimpikin. :) Tanssien jälkeen alkoi kuitenkin taas karu arki, jota ryydittivät hieman täysi-ikäisyyden mukanaan tuomat baarireissut. Alkoholi on kavala lihottaja...

En ole ikinä samaistunut lihaviin, en ole suostunut myöntämään olevani paksu. Järkytyn edelleen nähdessäni itsestäni otettuja kuvia, koska peilin edessä onnistun aina jotenkin laihistamaan itseni. Olen kuitenin ihan sinut itseni kanssa, lihavuus ei kiellä minulta mitään. Tuhtikin voi tanssia, ostaa kauniita vaatteita ja pitää vaikka blogia. Laihduttaminen on minulle kuitenkin välttämätöntä ihan oman terveyden ja itsetunnon takia. Nykyisin olen jälleen "löytänyt" liikunnan, käyn salilla ja ryhmäliikuntatunneilla 3-5 kertaa viikossa. Ruokatottumukseni ovat suht terveelliset, olen aina tykännyt pohtia mitä suuhuni laitan, ja terveellisen ruuan kokkaaminen on intohimoni. Olen siis toiveikas, kyllä se vielä onnistuu! :)

Minä olen brändi

Olen pohtinut pitkään kuluttamista, tuotteita, merkkejä, arvoja ja rahankäyttöä. Näitä kaikkia yhdessä, erikseen ja nuppi sekaisin. Aihe on oikeasti vaikea, ja tänään sain siihen vielä lisää materiaalia kirjoittessani äidinkielen esseetä brändeistä, itsensä brändäämisestä ja tuotemerkeistä osana identiteetin rakentamista. Voisinkin tässä keskittyä juuri tähän identiteettikysymykseen ja arvoihin.

Kaikki on kiinni mielikuvista; millaisen kuva haluat tietyillä tuotteilla, tavoilla ja paikoilla itsestäsi luoda, mihin ryhmään haluat sinut miellettävän? Niillä on merkitystä myös ihmiselle itselleen. Ihan näin simppelinä esimerkkinä: jos miellät itsesi eläinten ystäväksi, turkiksen käyttäminen voi saada sinut voimaan pahoin. Vaatteiden laatuun ja eettisyyteen huomiota kiinnittävä taas ei voisi kuollakseenkaan astella Primarkiin ostamaan edes t-paitaa. Kulutusvalinnat heijastavat siis suoraan arvoja ja ajatusmaailmaa, jotka ovat kiinteä osa identiteettiämme. Catched it?

Koska kuluttaminen ja kaikki siihen liittyvä on näin kiinteä osa identiteettiämme, se voi aiheuttaa myös suuria päänsisäisiä ristiriitoja. Aito nahka on tyylikkäämpää, kestävämpää ja ekologisempaa kuin tekovastaava, mutta onko joku kuullut eläinystävällisestä nahasta? Sitä minäkin. Suurin este oman ideologiansa täydelliselle toteuttamiselle on kuitenkin usein raha. Jos ei ole varaa ostaa Sitä Tiettyä takuulla eettisesti valmistettua, vuosia kestävää vaatekappaletta, on usein pakotettu marssimaan henkkamaukkaan ja ostamaan sieltä sen saman vastaavan. Toisaalta useimmat meistä varmaan tekevät tämän ratkaisun miettimättä sitä sen kummemmin. Oma kukkaro ja kulutusyhteiskunnan "pakko saada" -meininki ajavat fiksun ja kestävän kulutuksen yli. Tästä nykypäivän ilmapiiristä voimme varmaan syyttää myös uutta termiä: ekologinen kuluttaminen. Hei haloo, kaikki ostaminen kuluttaa luonnonvaroja, ainoa tapa kuluttaa ekologisesti on olla kuluttamatta. Tällaisilla lauseilla ja sloganeilla ihminen vain häivyttää oman epäilyksensä ja huonon omatuntonsa. Toisaalta, tuotteilla ja brändeillä on harvoin täysin seurattava ja läpinäkyvä prosessi tuotannosta myyntipöytään, josta kulkuttaja voisi tarkistaa tuotteen sopivuuden häneen omiin arvoihinsa. Voiko nahkakengän "Made in Italy" -merkintään luottaa, vai onko osa prosessista kuitenkin kytköksissä kiinalaisiin halpatyötehtaisiin tai afrikan huono-oloisiin puuvillapeltoihin?

kuvat: weheartit.com

Entäpä jos yritämme katkaista itsensä brändäämisen pakon ja kulutuskierteen? Useilla, minullakin, olisi siihen aivan loistava mahdollisuus: pitäisi kuluttaa vanhat vaatteet loppuun, kierrättää epäsopivat, shoppailla kirpputoreilla, syödä lähi- ja luomuruokaa, tarkistaa tuotteiden alkuperä ja eettisyys, lopettaa lohtushoppailu... Hyviä tapoja olisi varmasti miljoona. Tai jos ekologisuus ei jostain syystä iske omaan arvomaailmaan, niin voisi edes alkaa tarkkailla laatua ja eettisyyttä. Joten mikä meitä estää? Mikä minua estää? Ainakin esteettisyyden kaipuu, rakkaus kauniisiin esineisiin. Kiire. Rahan puute. Tiedon puute. Laiskuus. Viitsimättömyys. Kaikki nämä ovat pelkkiä tekosyitä. Miksi en siis muuttaisi tapojani? Voisin brändätä itseni uudelleen jo huomenna, alkaa elää arvojeni mukaan ja luoda itselleni uuden identiteetin.

Jos vain viitsisin.

Lukulomalaisen torstai-ilta

Eilen oli kolmosjakson viimeinen päivä, eli viimeinen oikea koulupäivä (koeviikkoa ei lasketa). Tuntuu ihan kummalliselta, edessä on enää muutama hassu tentti ja kirjoituspäivä, ja sen jälkeen olen teoriassa vapaa tekemään ihan mitä vain tahdon. Paitsi että inhan minulla ensi jaksossa vielä yksi näytelmäkurssi, matikan tukiopetuskurssi ja itsenäinen pakollinen historiankurssi... Eli ei tämä minun kohdallani taidakaan olla ihan ohi. :D

Parista kurssista huolimatta kevät tulee olemaan aivan erilainen kuin mikään aiempi. Kaksi kaveriani muutta Helsinkiin, muutama joutuu lähtemään takaisin kotipaikkakunnilleen ja jotkut matkustavat toiselle puolelle Suomea valmennuskursseille. Itsekin menen (toivottavasti!) töihin, luen yliopiston pääsykokeisiin ja järjestelen tulevaa vuotta. Tarkoitukseni ei siis tosiaan ole lähteä opiskelemaan vielä ensi vuonna, haen vain totutellakseni tilanteeseen, ja jos satun saamaan paikan, jätän sen vuodeksi odottamaan. :) Sillä ensi syksynä minua odottaa Lontoo! Idea on siis vielä aivan ajatuksen asteella, lupaan kertoa kun jonkinlaista edistystä tapahtuu. Aikomukseni on kuitenkin etsiä Lontoosta/Etelä-Englannista järjestö tms. joka välittäisi nuorille työpaikkoja ja auttaisi etsimään asunnon puoleksi vuodeksi.Tahdon päästä pois Suomesta hetkeksi, etsiä itseäni ja selventää ajatuksia sun muuta kliseistä.

Mutta nyt olen kuitenkin vielä täällä, samoin kuin kaikki ystävänikin. Joten nyt pakkaan kamani ja lähden tyttöjen kanssa viettämään mukavaa perjantai-iltaa baarin puolelle. ;)

Päivän asu. Huomatkaa, "lukuloma".

Villatakki: Gina Tricot   Farkkulegginsit: Gina Tricot

Uudet lakanat <3

ps. minä sitten oikeasti luen tuota kirjaa.