7.9.2011

Tämänhetkisyyden nurjat puolet

Tämä on nyt virallinen valitusviesti suoraan patonkimaasta. Perheeni ja ystäväni ovatkin jo enimmäkseen kuulleet tämän narinani, mutta aion nyt jakaa sen täälläkin - kuuluuhan au pairin elämään muutakin kuin pelkkää auringonpaistetta ja ruusuntuoksua. ;) Mutta toivon, ettei kukaan vetäisi tästä mitään sensuuntaista johtopäätöstä, että olisin luovuttamassa ja palaamassa takaisin kotia, koska sitä en aio tehdä elleivät olosuhteet muutu aika rajusti huonommiksi. Ja siihen on vielä matkaa. Minulla on kuitenkin kolme asiaa, jotka yhdessä tekevät elämästäni täällä hitusen huonompaa kuin se voisi olla.


 Olen ollut tässä perheessä nyt viikkon ja kuusi päivää. Ensimmäinen huuma on mennyt ohi, ja töihin arkeen on ollut aikaa tutustua ihan tarpeeksi. Pidän hirveästi tästä kylästä (niinkuin olen ehkä ihan vähän saattanut täällä hehkuttaakin), ja myöskin perheen äiti on aivan ihana: meillä on hirveästi yhteistä ja hän jaksaa lähes aina olla kärsivällinen huonon ranskani kanssa ja toistaa ja korjata virheitäni. Ja hän on myöskin supermukava persoona! Tilanne tässä perheessä on kuitenkin juuri nyt hankala, sillä isä joutuu olemaan ulkomaankomennuksellaan vielä noin kuukauden. Ja pojilla on häntä kamala ikävä, mikä näkyy aikuisen silmään lähinnä huonona käytöksenä: lapset saavat itkupotkuraivareita lähes tyhjästä, yrittävät lyödä aikuista ja ovat ylipäätänsä mahdollisimman tottelemattomia. Tällainen käytös on jatkuvaa minua kohtaan, mutta myös äitiä. Tämä on ensimmäinen seikka, joka tekee täällä olosta hieman vaikeaa. On erittäin turhauttavaa yrittää elää lasten kanssa, jotka pyrkivät olemaan huomaamatta ja kuuntelematta minua tai vaihtoehtoisesti ovat tahallisen töykeitä ja yrittävät saada minut raivostumaan. Ja tiedän, tämänikäiset lapset eivät enää ota uutta perheenjäsentä vastaan syli avoinna, vaan on aivan normaalia epäillä. Ja tiedän myös, että nuoremmalla on uhmaikä pahimmillaan, ja hän vasta etsii keinoja omien tunteittensa hallitsemiseen. Eivätkä lapset osaa olla tahallaan pahoja. Mutta silti. Olen erittäin kateellinen kuunnellessani ystäväaupparini kertomuksia omista hoitolapsistaan, jotka nimenomaan haluavat leikkiä hänen kanssaan ja antavat suukon ennen unille menoa...

Toinen seikka on kieli. Vaikka ymmärränkin jo aivan miljoonakertaisesti enemmän kuin kaksi viikkoa sitten, on kommunikointi joskus hieman vaikeaa. Olen mielestäni pärjännyt hyvin, osaan lohduttaa itkevää lasta ja käskeä tottelematonta, ja olen jopa liittynyt kuntosalille ja käynyt henkilökohtaisessa aloitushaastattelussa täysin ranskaksi (!!). Paikallisten asenne on kuitenkin minusta alentavaa: heidän mielestään minun todellakin täytyisi ymmärtää kieltä täydellisesti, ilman että heidän täytyisi vaivautua edes hidastamaan puhettaan. (Ja ei, kukaan täällä ei oikeastikaan puhu englantia.) Lapsistakin tuntuu olevan ihan okei saada raivokohtaus jos en ymmärrä jotain heidän sanomaansa sanaa. On poikkeuksiakin, jotkut toistavat mielellään ja puhuvat hitaammin, mutta valitettavasti he tuntuvat olevan täällä vähemmitössä. Enimmäkseen kysymys "anteeksi, en ymmärtänyt, voisitteko toistaa" aiheuttaa kuulijassa äkäisen puuskahduksen ja puhevauhdin tuplautumisen. Että kiitoksia. Onneksi tämä asia helpottuu pakostikin ajan myötä, etenkin kun huomenna pääsen ensimmäistä kertaa kielikurssille!



kuvat weheartit.com
Kolmas asia on omanikäisen seuran puute. Tai oikeastaan lähes kaikenlaisen seuran puute, kun ei noita poikiakaan huvita minun kanssani chillata. Olen kylän ainoa au pair, enkä ole sitkeästä kalastelusta huolimatta onnistunut löytämään yhtäkään edes lähialueilta. Tuossa on suurkaupunki vieressä, luulisihan siellä edes pari olevan? Lähes kaikki suomalaisetkin tuntuvat olevan joko Pariisissa tai etelärannikolla, kun minä taas nökötän täällä Saksan rajalla. Eikä täällä kylällä hirveästi nuorisoakaan pyöri, kun ei täällä ole edes koulua yli 14- vuotiaille. Tähänkin asiaan on toivottavasti tulossa helpotusta lokakuussa, kun pääse aloittamaan kunnon kielikurssin Strasbourgissa. Mutta tässä vaiheessa etsintäkuulutetaan 17-30 -vuotiaita auppareita, työharjoittelijoita, vaihtareita ja kaverinkaverinkavereita Ranskan ja Saksan rajaseudulla... :)

Noniin, siinä semmoinen purkautumisviesti. Onko teillä muilla samantapaisia kokemuksia vieraan kielen tai vaikeahkojen lasten kanssa? Kaikenlainen kommentointi enemmän kuin sallittua!
 

6 kommenttia:

  1. Ihana on kyl lukee elämästäs siellä, toivottavasti lähtee sujumaan vähän paremmin sen kielikurssinkin myötä! ;) en kyl tajua miten pärjäät siellä ihan pelkällä ranskalla, positiivisessa mielessä tarkotin tämän siis :D
    - Aino

    VastaaPoista
  2. Hei! Kuulostaa kyllä niin tutulta varsinkin tuon kielen ja seuran puutteen suhteen! Lapset täällä minun hostperheessä ovat kyllä aivan ihanan kultaisia, mutta minuakin ärsyttää juurikin tuo, etten vielä ymmärrä/osaa kommunikoida ihmisten kanssa. Ja se seura! Se on oikeasti tärkeä asia varsinkin au pairille, joka on kaukana kotoa ja ystävistä ja silloin se oman ikäinen seura on enemmän kuin henkireikä! Typerää sanoa näin, mutta olen iloinen, etten ole yksin näiden samojen ongelmien/ajatusten kanssa, että on oikeasti muitakin, jotka ajattelevat samoin! Tsemppiä sulle, kyllä varmasti sieltä kielikoulusta sulle seuraa löytyy :)(Toivon sitä ihan samaa itselleni..)

    VastaaPoista
  3. Aino: En tajua kyllä minäkään... :D Mutta oon mä vaan jotenkin selvinny tähänkin asti!

    Tanja: Niin totta molemmat! (tämän takia blogin pitäminen on ihanaa, vertaistukea löytyy aina :D) Lueskelin tuota sunkin blogia, joko olet löytänyt itsellesi kielikurssin? Mulla on vähän sellainen fiilis, että kaikki helpottuu kun kieli paranee. :) Stiä odotellessa.

    VastaaPoista
  4. Juu siis täällä Aranjuezissa on ilmainen koulu, missä tänään kävin ekan kerran ja antoivat sieltä paperin mukaan täytettäväks että huomenna sitten palautan sinne täytettynä. Sitten tehään tasokoe ja toivottavasti jo ens viikolla pääsis sitten tunneille :) Että jos sieltäkin jotain seuraa löytyis! Ja joo totta, blogista on kyl ollu paljon hyötyä ja se on ollu lohduttavana tukena (ja sen lukiat) silloin kun äiti ja ystävät eivät ole sitä lohtua pystyneet antamaan!

    VastaaPoista
  5. Oi, oi, kun kuulostaa tutulta :D olen nyt toista vuotta aupairina Geneven lähellä ja ihan ensimmäinen kuukausi menikin kielikorvan totuttautuessa nopeaan ranskaan, mutta ajan myötä itsekin huomasi että on se kyllä hirveästi parantunut... osasi jo lapsille muutakin sanoa kuin arrête!, tu m'écoute maintenant!, au coin! tai tu t'habille!! :DD

    ja kyllä kielikurssien alkaessa niitä samanikäisiä aupaireja/vaihto-oppilaita tai sitten ihan paikallisesta pubista paikallisia kavereita löytyy! ;)

    Toinen asia ranskalaiset lapset todellakin ovat tottelemattomampia(?) kuin suomalaiset, tai ainakin minusta tuntuu siltä, itse en ainakaan lapsena saanut kaikkea vaikka kuinka marisin tai itkin tai sain niitä itkupotkuraivareita päin vastoin tukka pöllyähän siitä sai :D täällä vanhemmat ovat paljon lepsumpia ja välillä se ärsyttää mielettömästi mutta ei siitä kehtaa vanhemmille hirveästi sanoa ettet osaa edes lapseasi hiljentää! kyllä siihen sitten ajan kanssa tottuu! (KAI!) :DD
    ja onneksi tulee sekin hetki kun vanhemmat palaavat töistä ja sinun ei tarvitse kuunnella niitä raivareita voit vain hymyillä itseksesi ;)

    onnea nyt kuitenkin vielä sekä lapsien kanssa että ranskan opiskelusta, ja muista että mitä enemmän puhut ranskaa sitä enemmän sitä oppii! ja kannattaa todellakin, jos toisia aupaireja kielikurssilta löytyy, niin puhua niidenkin kanssa mielummin ranskaa(tai franglais:ta ;)) kuin pelkkää englantia! :D

    VastaaPoista
  6. Anonyymi: Hahah, suunnilleen noita samoja sanoja minäkin hoen täällä! :D Miten se pukeutuminen voikin olla pienille pojille niin vastenmielinen asia? Kyllä mäkin luulen että tämä kaikki on vaan sitä alkukankeutta. Ehkäpä ne pojatkin jossain vaiheessa alkavat totella...

    Ja tuosta kurista olen niin samaa mieltä! Meilläkin täällä herkkukaappi on vapaasti lasten käytettävissä koko päivän, telkkaria saa katsoa lähes niin paljon kuin sielu sietää ja riehumista siedetään huomattavasti pidempään kuin suomessa. Ei tietenkään loputtomasti, on täälläkin vanhemmilla hermot, mutta raja tuntuu olevan jotenkin löyhempi käsite täällä päin.

    VastaaPoista

kerro vain!